Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Ilmainen www-laskuri

Jalat tuntuivat raskaalta. Miten se oli mahdollista? Olin kävelemässä kouluun. Ensimmäinen päivä High Schoolissa, Japanissa. Katsahdin viimein ylös ja tajusin nyt vasta kuinka pirteä aurinko siveli ympäristöä. Kadut olivat täynnä ihmisiä, matkalla töihin ja kouluun. Ja olin yksi heistä. Kaivoin taskustani älypuhelimeni ja tajusin kellon olevan 7:50. Kymmenen minuuttia koulun alkuun ja olin vielä yllättävän kaukana koulua. Laitoin juoksuksi.

Katsahdin koulun porttia, jossa luki Aizako High School. Keskiverto koulu, mutta se oli vasta muutaman vuoden vanha, ja siksi poikkesi muista kouluista. Sen ulkonäkö oli varsin erilainen. Normaalisti koulun ulkosivut olivat valkoista tiiltä, mutta minun kouluani koristi myös harmaan ja oranssin värikirja. Se oli kaunis, tuumin mielessäni.

Laitoin mustat tennarini kengille suunnattuun kaappiin ja otin sieltä ulos sisäkenkäni. Kävelin hitaasti portaita ylös, samalla puhelintani selaillen, kun yhtäkkiä kellot soivat. Olin niin poikki kouluun juoksemisesta, joten en jaksanut enää kiirehtiä luokkaan. Laahustin käytävää pitkin todella hitaasti. Kello oli soinnut jo ajat sitten ja koulumme oli iso, joten en ollut vieläkään luokassa. Olin aika erikoinen. Minulla oli luonnostaan lähes lumen valkoiset hiukset. Melkein koko suvullani oli. Ja kaiken lisäksi minulla oli todella pitkät hiukset. Olin siis poika. En ollut koskaan leikannut niitä, se kuului sukumme tapaan, että kukaan suvustamme ei leikannut elämänsä aikana hiuksia. Sukuni on muutenkin todella vanhanaikainen. Olin laittanut pitkät hiukseni kiinni löysästi. Valkoinen kauluspaitani ja musta kravattini olivat yllättävän siististi sen jälkeen kun oli juossut. Onneksi.

Löntystin käytävän päähän. Pysähdyin oven viereen ja luin kyltistä: 1-6. Minun luokkani. Koputin oveen reippaasti, että luokkani opettaja kuulisi. Ovi räsähti auki ja minua tuijotti lyhyt nainen, joka puhui heiveröisellä äänellä: ”Niin?”, hän kysyi nätisti. Hänen oranssit hiukset olivat nutturalla ja naisen mekko oli yli polvien.

”Umm… Anteeksi, että olen myöhässä. Olen Amariko Denshi…”, sopersin hiljaisella äänellä, samalla oven raosta luokkaamme kurkkien. Luokka oli noin neljänkymmenen oppilaan ryhmä, todella levoton sellainen.

”Ahaa, no tule sitten sisään ja esittele itsesi.”, opettajan ääni lujeni vähän kuullessaan kuka olin. Otin varmoja askelia luokan eteen ja minua tuijotti nyt nämä kaikki neljäkymmentä oppilasta. Tunsin kuinka maha tuntui kiveltä. Jännitin.

”Hei, olen Amariko Denshi, toivottavasti tulemme toimeen.”, sanoin ja lopuksi kumarsin kunnioitusta osoittaen. Olin löytänyt äänestäni voimaa. Opettaja kertoi minulle paikkani ja se oli ihan luokan perällä. Otin ripeitä askelia pulpettia kohti. Kuuntelin samalla mitä muut puhuivat.

”Häh, onko hän tyttö vai poika? Hänellä on todella pitkät hiukset”, yksi tyttö kimitti vähän liian kovalla äänellä, jos ei olisi halunnut minun kuulevan sitä.

”Vau, hän on Amariko suvun jäsen.”, toinen tytöistä hihkaisi. Rasittavaa. Huokaisin ja kävelin pulpettini eteen. Viskasin koululaukkuni lattialle, jonka jälkeen tajusin, että minun pitää ottaa myös kirjat sieltä ulos. Otin ne sieltä ja katselin ikkunasta ulos taivasta kohti. Se oli kauniin sininen, samalla taivaan täytti valkoiset pehmeät pilvet.

Kellot soivat tunnin lopun merkiksi ja nostin pääni ylös pulpetista. En ollut keskittynyt yhtään mitä opettaja oli puhunut tunnilla. Tunsin piston kyljessäni ja käännyin katsomaan suuntaan josta minua oli tökätty. Silmäni meinasivat melkein tippua päästäni, kun näin kuka hän oli. Minua tuijotti poika, jolla oli punaiseksi värjätyt lyhyet hiukset, sekä hänen naamansa koristeli pari lävistystä, huulessa ja kulmassa. Hänen koulupukunsa ei ollut sääntöjen mukainen, sillä hänellä ei ollut kravattia ja housuista roikkui ketjuja.

”Oliko sinulla kenties jotakin asiaakin?”, yritin kysyä kohteliaasti valehymy kasvoillani. Tämmöiset ihmiset tuottivat aina ongelmia. ”Haha, ei tässä mitään mietin vain, että taidat olla aika kusessa myöhästyessäsi ensimmäisenä päivänä koulusta ja vielä tuhlaten ensimmäisen tunnin ikkunasta ulos katselemiseen. Kuuluthan sinä sentään Amariko sukuun. Teillähän on tiukat säännöt.”, poika vittuili minulle. Aargh. En jaksaisi tätä Amariko hössötystä enää. Olin kuullut siitä koko elämäni aikana ja en edes haluaisi kuulua tähän sukuun. Tai saati sitten omistaa pitkiä tyttömäisiä hiuksia.

” Tiedätkö mitä? Minua ei kiinnosta pätkän vertaa mitä sukuni ajattelee minusta.”, vastasin takaisin. Valehymyni oli vaihtunut vittuilevaan ilmeeseen. Olin muutenkin todella huonolla tuulella. Pojan ruskeista silmistä paistoi pieni hämmennys, mutta hän toipui nopeasti.

”Sinä taidat sitten olla aika erikoinen tapaus, kun et välitä”, hän sanoin samalla hiuksiaan läpräten. ”Ai niin. Olen Takamashi Fukui. Kutsu vain Fukuksi.”, Fukui selitti. Mitä ihmettä, hän haluaa yhtäkkiä kaveerata kanssani. ”En vitussa.”, mulkaisin häntä ja käännyin takaisin pulpettiani kohti.

Koulu oli loppu ja lähin kiireellä pois luokasta. En jaksaisi puhua nyt kenenkään kanssa. Minua piti purkaa ahdistus johonkin. Itsepuolustus! Pitäisi päästä äkkiä kotiin harjoittelemaan sitä. Kävelin nopeasti alakertaan ja vaihdoin tennarini jalkaan. Avasin hiukseni, koska tuntisin itseni vähän rennommaksi. Otin puhelimeni taskusta, laitoin kuulokkeet korvaan ja panin soimaan musiikkia. Tämä auttaisi vähän. Kävelin juuri koulun portista ulos, kunnes tunsin jonkun kiskovan laukkuani takaapäin. Käännyin katsomaan ja yllätys siinä oli Fukui ja hänen pari yhtä erikoista kaveria. Otin rauhallisesti kuulokkeet pois korvistani.

”Mmm?”, mumisin ihmettelyn merkiksi. Hänen naamansa oli kummallisen näköinen, siitä ei ottanut selvää mitä hän ajatteli.

”Vau, Amariko eihän sinua meinaa tunnistaa, kun sinulla on hiukset auki.”, Fukui tuijotti ihmeissään.

”Fukui-san, en tiedä mikä sinun ongelmasi on, mutta voisitko kenties jättää minut rauhaan? Myös kohteliaisuus olisi ihan paikallaan.”, puhuin todella selvästi ja kohteliaasti, en edes normaalisti puhunut näin. Ja äänessäni kuului pieni vivahdus siitä, että olin huonolla tuulella. Fukui virnisti. Hän huomasi sen. ”No, mutta Amariko-sama, älkää menettäkö malttianne~” hän sanoi todella kitkerällä äänellä. Hänestä paistoi, että häntä huvitti koko tilanne. En jaksanut enää tätä, joten painoin kuulokkeet takaisin korville, kiskaisin laukkuni hänen otteesta ja lähdin kävelemään nopeasti pois paikalta.

Ja sitten. Hän oli taas kintereilläni. ”Amariko-sama~ Hei Amariko-sama~ Odota~”, hän huusi perääni, silti virne kasvoillaan. Tunsin hipaisun olkapäässäni ja se riitti. Käännyin ympäri, otin hänen kaulastaan kiinni ja vedin niskalenkillä alas suoraan asfaltille. Hymähdin. Siitäs sait, ajattelin mielessäni. Fukuin naamalla oli tosi tuskallinen ilme, mutta silti hän ei päästänyt ääntä. Hän nousi hitaasti ylös, melkein samalla kaatuen uudestaan. ”Vau, harrastatko sää jotain itsepuolustus juttua?”, hän ihmetteli samalla pyyhkien hiekkaa vaatteistaan.

Mutta vasta sitten tajusin sen. Luokkani opettaja katsoin minua. Takaani. Ja näki kaiken, ensimmäisenä päivänä. Kiitos luoja, kun toteutit minun unelmieni päivän.

”Amariko-kun, mitä sinä juuri teit?!”, opettaja kysyi todella vihaisella äänellä. Mistä ihmeestä tuosta pienestä ihmisestä löytyi noin paljon ääntä. ”Mu-mutta Fukui-san…”, yritin selittää. Hän vain nosti käden merkiksi, etten jatkaisi selittelyä. Hän meni Fukuin luo ja viittoi minut heidän mukaan.

Kävelimme koulun hiljaista käytävää pitkin. Kaikki oppilaat olivat jo lähteet luokkahuoneista, ja joistakin vaimeasti ikkunan takaa kuului baseballia pelaava klubi. Olihan kello jo lähemmäs puolta viittä, ei ollut ihme, että käytävä oli tyhjillään. Jostakin kaukaa kuului silti puheen sorinaa. Vasta kun olimme tulleet oven ulkopuolelle, tajusin missä olimme. Kyltissä luki selvästi: Opettajan huone. Fukui ja opettajamme astui sisään ensimmäisenä, minä perässä laahustaen.

Puolen tunnin kuulustelun jälkeen opettaja päästi meidät kummatkin menemään. Kello oli melkein viisi ja olin silti koululla. Kävelin hiljaa puhelintani läpräten. Tunsin kuinka Fukui katsoi minua sivusta. Sipaisin hiukseni korvan taakse. Katsahdin häntä, mutta hänen naamalleen oli ilmestynyt pieni ihmetyksen pilke. ”Mitä”, kysyin häneltä töykeästi.

”Hah. En tiennytkään, että teidän suvussa saa ottaa korviin reikiä.”, hän ihmetteli. No jopas. Olipa hänelläkin taas ihmetyksen aiheet. ”Korvakorut ovat poikkeus, ja niitäkin saa olla vain yhdet parit. Tosin pojilla ei välttämättä saisi olla niitäkään, se riippuu ihan mihin perheeseen kuuluu.”, kerroin hänelle suvustamme turhaa faktaa. ”Haha, niin vai Amariko-san~”, hän vastasi leikkisästi takaisin. Vasta sitten tajusin sen. Hän kutsui minua sukunimelläni, liitteen kanssa. Kohteliaasti. Hymähdin. ”Jaa, jaa. Mistä lähtien sinä olet kohtelias ollut?”, kysyin sarkastisesti. Hän hymyili minulle. Fukui juoksi eteeni niin, etten nähnyt hänen kasvojaan, vain ainoastaan leveän selän.  Hän puhui jotain todella hiljaa. Fukui oli niin hiljainen, etten äänen perusteella olisi voinut arvata häntä samaksi henkilöksi. Hän puhui niin hiljaa, etten saanut mitään selvää.  Vasta sitten tajusin sen. Olin katsonut koko henkilöä väärältä kantilta. Fukui Takamashi saattaisi oikeasti ollakin yllättävän mukava ihminen. Ehkä meistä tulisi vielä joskus kavereita.. Katsoin koulunkäytävää. Sitä valaisi kellertävä laskeva aurinko.

©2019 Mangafanforever - suntuubi.com