Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Ilmainen www-laskuri

Sähläsin hiuksiani nutturalle samalla katsoen kelloa. 7:25. Kohta pitäisi jo lähteä kouluun. Huokaisin. Toinen päivä koulussani, menisiköhän tämä jo vähän paremmin. Juoksin talomme alakertaan ja avasin massiivisen harmaan jääkaapin. Nappasin sieltä vanukkaan. Olin juuri lähdössä, kunnes… Äitini huusi minua. ”Denshi-kun, odota~”, äitini sanoi ällöttävän yli pirteällä äänellänsä. ”Niin, okaa-san?”, vastasin. Äitini tuli ulos kylpyhuoneesta, peiliä pitäen ja puuteria poskiin tuputtaen. Hänellä oli ruskeat, pitkät hiukset. Isäni oli Amariko suvusta ja oli nainut äitini, siksi äidilläni ei ollut vaaleat hiukset. ”Pääset autolla kouluun, olen juuri lähdössä kaupungille ostoksia tekemään ja et muutenkaan ehtisi kouluun ilman autokyytiä.”, äitini kertoi. Otin älypuhelimeni taskusta. 7:35. Enpä tosiaankaan ehtisi kouluun kävellen.

Automme oli uusi, musta ja sulavarakenteinen. Se oli oikein huomiota herättävä. Että kaikki varmasti näkisi kun tulen autolla kouluun. Istuin auton takapenkillä, puhelintani läpräten. Olin herännyt niin myöhään ja tehnyt kiireellä kaiken, että olin unohtanut kravattini. Oikeasti, kuka voi olla näin tyhmä. Minulla oli vain kauluspaita. Näyttäisi siltä, kun en pukeutuisi tarkoituksella pukukoodin mukaan. Katselin ohi kiitäviä maisemia, kunnes auto hiljensi vähän vauhtia. Olin perillä. Koko koulu katsoisi autoamme ja varmaan minua, kun astelen autosta ulos. Ihanaa. Avasin nopeasti auton oven, otin laukkuni, ja paiskasin auton oven nopeasti kiinni. Lähdin kävelemään koulun sisään.

”Onpa hieno auto, hänen perheensä täytyy olla aika rikas”, yksi pojista ihmetteli kovaan ääneen.

”Niin niin, kuka hän on?”, toinen pojista kysyi silmät vielä kiiluen. Heidän joukkonsa liittyi tyttöjä, jotka kikattivat. ”Ettekö muka tiedä? Hän on Amariko Denshi!”, yksi tytöistä kiljaisi. ”Vau, oikeasti? Ei ihme, kelpaisi minullekin.” Kiristin vauhtiani, ennen kuin oikeasti koko koulu katsoi minua.

Avasin luokkamme oven ja minua tuijotti iso kasa silmäpareja. Mulkaisin kaikkia, jotka katsoivat minua ja he käänsivät päänsä heti muualle. Lösähdin pulpetilleni. Olisi vain helpompaa olla normaali ihminen, ilman mitään hössötystä, kuinka sukusi on niin mahtava ja perheesi on niin rikas. Plaaaah. Käännyin katsomaan oikealle puolelleni. Fukui virnisti minulle. Mulkaisin häntä. ”Mitä, mitä onko meidän pikku prinsessamme pahalla tuulella~?”, Fukui kysyi. ”Haha, mitäs tässä. Elämä rullaa oikein mainiosti~”, vastasin samalla mitalla takaisin. Virnistin hänelle ja hänen virnistyksenä kasvoi. Nostin pääni ylös pulpetista. ”Missäs sun kravatti on?”, Fukui katsoi minua ilmeellä, josta ei ottanut selvää.

”Päätin ryhtyä pahaksi pojaksi ja alkaa pukeutua pukukoodin vastaisesti”, kerroin ihan pokkana, mutta lopuksi näytin kieltäni. Hän katsoi minua aluksi ilmeellä: et ole tosissasi, kunnes hän alkoi nauraa. En pystynyt mitenkään pitämään pokkaani ja nauroin hänen mukanaan. Pyyhin kyyneleeni pois silmiltä ja käännyin eteenpäin. Koko luokka katsoi. Miksi? Juuri, kun olin hyvällä tuulella. Päätin kääntyä taas Fukuihin päin ja olin sanomassa jotain, kunnes Fukuin yksi kavereista tuli hänen viereensä.

”Fuku, mistä lähtien olet puhunut tuolle prinsessalle?”, violetti hiuksinen poika kysyi pieni järkytyksen tuike silmissään. ”Anteeksi, mutta älä puhu minulle noin, kutsu minua Amariko-samaksi”, sanoin kimakalla tyttömäisellä äänellä ja katsoin häntä pää pystyssä vittuuntunut hymy kasvoillani. ”Em, en suosittele suututtamaan Amariko-sania, näithän kun hän veti minut niskalenkillä alas eilen.”, Fukui sanoin. Hänen äänensä oli muuten pirteä, mutta siitä kuului häivähdys totisuutta. Nostin käden tätä poikaa kohti, jota Fukui oli Emiksi kutsunut. ”Hauska tavata. Olen Amariko Denshi.”, sanoin silti virne naamallani.­­­­­ ”Samoin, olen Odokawa Emiron”, hän hymyili minulle todella ”suloista” hymyään, mutta nosti silti kätensä kohti minua. Puristin hänen kättänsä niin kovaa, kuin pystyin. ”Au perkele, mitä helvettiä sinä teet?!”, Emiron huudahti. Nauroin. ”Emiron-san, älä kuvittelekaan, että minusta tulisi sinun sätkynukkesi, osaan olla oikein rasittava, ja tässä ei ole kyse rahasta ja vallasta”, katsoin häntä niin pahalla ilmeellä, kuin osasin. Yhtäkkiä kellot soivat ja opettaja raahautui luokkaan. Kaikki menivät äkkiä paikoilleen ja tunti alkoi.

Kello oli soinut ruokatunnin merkiksi. Pääni oli pulpettia vasten. Olin unohtanut evääni. Ja koulun ruokalaan en jaksaisi yksin raahautua. Olin kaivamassa juuri puhelinta taskustani, kun Fukui ja Emiron, sekä toinen poika käveli pulpettini viereen. En jaksanut katsoa mitä he siinä tekivät. ”Amariko-san, mitä sinä siinä yksinäsi angstaat?”, Fukuin äänestä kuulsi huvittuneisuus. ”Fukuiii, unohdin eväät kotiin.”, laitoin naamani mutturalle, niin kuin itkisin ja tipautin feikki kyyneleen. ”No, voi. Meidän pikku prinsessamme Amariko-san on unohtanut luksusluokan eväät kotiin.”, Fukui hymyili. Hän kiskaisi minut pulpetistani niin nopeasti ylös, että meinasin pudottaa kännykkäni alas. ”Ja me lähdemme nyt koulun yli kalliiseen ruokalaan!”, hän päätti nopeasti. Lähdimme kovalla ryminällä käytäviä pitkin, niin että varmasti puoli koulua katsoi meitä. Minä, minun pitkien vaaleiden ja tyttömäisten hiusten takia. Fukuita ja Emironia, heidän hiustensa ja lävistystensä takia. Erotuimme todellakin joukosta. Olikohan se etu? Olimme tulleet ruokalaan. Se oli iso, avara aula. ”Minä tarjoan!”, huusin pirteäsi, kun muut lastasivat isot kasat syötävää tarjottimelle. Ostin itse voileivän ja kaksi limsaa. Terveelliset eväät. Istuimme syrjäiseen pöytään syömään ja juttelemaan. Tämä kolmas poika oli nimeltään Aomaru Yeron. Hänellä oli kauniit oranssin väriset värjätyt hiukset. ”Amariko, sinä todella taidat olla rikas?”, Emiron ihmetteli samalla, kun katsoi mitä kaikkea rahallani oli ostettu. ”Mmm.”, mumisin vastaukseksi. En jaksaisi puhua siitä nyt.

Kun olimme jutelleet jonkin aikaa ja tutustuneet toisiimme, oli ruokatuntia jäljellä enää 15 minuuttia. ”Mun pitää käydä tuolla ulkona. Tuutteko mukaan?”, Fukui kysyi, vähän hämärästi. Mitähän hän suunnitteli. Nyökkäsin myöntämisen merkiksi. Menimme alakertaan, vaihdoimme ulkokenkämme ja siirryimme koulun taakse. ”Vau, Denshi, sulla on uusimmat Merkuriuksen kengät! Ja vielä hienon mustat.”, Yeron ihmetteli kenkiäni. Ne olivat vain mustat tennarit, mutta kalliin merkkiset. Aloin ihmettelemään, mitä Fukui halusin tehdä koulun takana. Hän otti sulavasti taskustaan sytkärin ja kaivoi taskustaan tupakka-askin. Ahaa, hän siis polttaa, mietin itsekseni. Kun hän sytytti röökin ja puhalsi ulos savua, ilman valtasi kitkerä haju. Siitä ei ottanut selvää oliko se pahan hajusta vai ei. ”Otatko?”, hän kysyi Emironilta ja hän nyökkäsi ja kaivoi taskustaan oman sytkärin. Fukui työnsi askin Yeronin naaman eteen, mutta Yeron kieltäytyi ja otti oman askinsa taskustaan. Kaikki kolme siis polttavat. Fukui työnsi askinsa naamani eteen ja hätkähdin hieman. En ajatellut, että hän kysyisi minulta. ”Otatko sinä Amariko?”, hän kysyi tyynellä äänellänsä. Mietin hetken. En ollut ikinä polttanut. Mutta eihän yksi rööki mitään tee. ”Voin ottaa, mulla ei vaan ole sytkäriä.”, selitin ja äänestäni huokui vähän epävarmuutta. Nostin yhden röökin askista ja Fukui työnsi sytkärin toiseen käteeni. Sytytin röökin. Se oli menoa nyt. Laitoin röökin sormien väliin ja laitoin sen kevyesti huulteni väliin. Imaisin sitä paljon ja aloin yskiä. ”Amariko, et ole vissiin ikinä polttanut? Elä vedä heti kerralla noin paljon savua keuhkoihin”, Fukuita huvitti. Ehkä se etten ollut ikinä polttanut. Koitin hänen neuvojensa mukaan. Savu maistui suussa kun imaisin sisään. Ja kun puhalsin ulos, savua leijaili kaikkialla. Ei sillä rööki ei maistunut hyvälle, mutten viitsinyt heittää sitä pois muiden nähden. Poltimme yhdet loppuun ja lähdimme takaisin sisälle. Kaikkiin meistä oli kietoutunut tupakan haju. Toivottavasti en haisisi enää kotiin mennessä.

Piirtelin vihkooni kaikenlaisia suttuja, kun muut keskittyivät ahkerasti tehtäviin. ”Amariko-kun, voisitko tulla selvittämään tämän tehtävän taululle?”, kysyi silmälasipäinen ja harmaahiuksinen mies, joka oli meidän matikan opettajamme. Säpsähdin. Hemmetti, en ollut yhtään kuunnellut meille opetettavaa asiaa, joten en tiennyt miten se lasketaan. En kyllä muutenkaan ollut mestari matikassa. ”Umm… Matsuoka-sensei, en usko, että osaan selvittää tuon laskun, joka on taululla.”, mumisin vähän normaalia hiljemmalla äänellä. Kuulin kuinka osa luokkalaisistani nauroi minulle. Häpesin vähän, joten jäin katselemaan vihkoani. En ollut edes kirjoittanut muistiinpanoja. ”Selvä Amariko-kun, mutta muista, että ensi kerralla sinun pitää olla tarkkana tunnilla.”, matikan opettaja sanoi tiukalla äänellänsä.

Näin kauniin, tyynen veden. Vesi oli niin kirkasta, että näin siitä oman naamani. Tai minun olisi pitänyt nähdä. Muuta en nähnyt, näin vain tumman hahmon, joka oli yltä päältä veressä. Se en ollut minä, enhän? Katsoin kauemmas ja huomasin, että vesi oli joki. Ja joen toisella puolella, rannalla oli kaunis kultainen kauris. Se näytti melkein kuin joltain pyhältä olennolta. Halusin nähdä sen kauriin tarkemmin, joten päätin uida rantaan. Juuri, kun pääsin veteen ja veri huuhtoutui pois, jokin tarrasi kiinni nilkastani veden olla. Se oli kuin sitkeä kasvi, joka oli tarrannut. Mutta, kun katsoin veden läpi, tajusin sen olevan käsi. Käsi, joka vaikutti hieman tutulta.

Yhtäkkiä tunsin kuinka jotain osui päähäni. Olin nukahtanut tunnilla. Nousin ylös ja tajusin, että Fukui oli heittänyt minua paperipallolla päähän. Katsoin hänen suuntaan ja hänen silmänsä näyttivät huolestuneelta. ”No?”, kysyin ihmetellen. ”Amariko-san… Sinä itket.”, Fukui vastasi vaisusti. Vasta sitten tajusin sen. Minä todella itkin. Pyyhin nopeasti kyyneleet pois. Meillä oli itse opiskelutunti, eli opettaja ei ollut paikalla ja piti opiskella yksin. ”Sori, mutta käyn ulkona.”, kerroin äkkiä Fukuille ja nousin pulpetista. Minun piti saada pääni tyhjäksi, että voisin keskittyä opiskeluun. Jos en saisi tunneilla mitään aikaiseksi, numeroni tippuisivat. Kävelin hitaasti portaita ylös koulun kattotasanteelle. Raikas ilmavirta tervehti minua. Avasin hiukseni ja tuuli leikitteli niillä. Lösähdin maahan ja jäin katsomaan sinistä taivasta. Miksi ihmeessä olin itkenyt ja mikä se uni oli. Ahdistavaa. Ovi kävi takanani, mutta en jaksanut katsoa kuka tuli. ”Jaa, jaa. Tänne sinä sitten tulit laiskottelemaan, kun kukaan ei näe?”, Fukui yritti kuulostaa leikkisältä, mutta hänen äänestään paistoi huoli. ”Näin vain inhottavaa unta ja minun piti tulla tyhjentämään pääni, että voin keskittyä tunnilla.”, kerroin. Se ei pitänyt täysin paikkansa. En voisi varmaan muutenkaan keskittyä tunnille juuri nyt, ihan sama missä olisin ja minkälainen taika minun ylle langetettaisiin. Fukui istui viereeni ja katsoi rakennuksia, jotka näkyivät koulun katolta. ”Olen huomannut, että et ole sellainen henkilö, jonka ulkokuori kertoisi.”, hän sanoi yhtäkkiä. ”Fukui, eiköhän meistä jokaisesta saa väärän käsityksen ulkokuoren takia”, vastasin takaisin. Tiesin kyllä mitä hän tarkoitti. En ollut niin pirteä tai sellainen unelmaoppilas, mitä ulkokuorestani olisi voinut päätellä. Hymähdin.

©2019 Mangafanforever - suntuubi.com